Ajatuksia isänpäivänä
Menneenä sunnuntaina vietettiin isänpäivää. 18 vuoden ajan sain viettää sellaisia isänpäiviä, joissa isä oli mukana. Yleensä isoveljen kanssa annettiin omatekemät kortit, vietiin kahvia ja kakkua sänkyyn ja äiti oli tietysti ostanut lahjan. Kun ikää tuli lisää, kahvit juotiin yhdessä keittiön pöydän ääressä ja lahjakin saatettiin ostaa veljen kanssa kahdestaan. Kortin tekemisestä tai ostamisesta meillä ei tingitty, se oli aina. Muistan isän säilyttäneen kortit yöpöytänsä laatikossa.
Viimeiset 21 vuotta päivää on kuitenkin vietetty eri tavalla. Kortin antamisen sijaan on viety haudalle kynttilä tai sytytetty se kotona. Ensimmäisinä vuosina isän kuoleman jälkeen päivä oli äärettömän raskas. Ei se ollut täynnä iloisia muistoja, se oli viiltävää kipua ja lohdutonta ikävää sekä kysymystä miksi?
Vuosien aikana suru on muuttanut muotoaan. Ikävä on muuttunut kaipaukseksi ja sydämessä on syvä kiitollisuus siitä, että ehdimme viettää kuitenkin niin monta isänpäivää yhdessä. Enkä enää juurikaan kysy miksi? Psalmissa 139 se meille kerrotaan:
” Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. ”
En missään nimessä sano, että asian hyväksyminen on ollut helppoa. On ollut kuitenkin lohdullista ajatella, että asia on puolestamme päätetty.
Vaikka isää ei kukaan korvaa, on minulla ollut elämässäni miehen malleja. Isoveljeni, jota olen aina katsonut ylöspäin. Hänen kykyään keskustella asioista ja sitä yleistiedon määrää- kuuntelen usein kateellisena. Näen hänessä luonnollisesti myös isän piirteitä; katseessa ja pakenevassa hiusrajassa. Isäpuoleni, jonka kanssa olemme olleet alusta asti samalla aaltopituudella, ja häneltä on aina saanut apua remppahommiin.
Kaikista näistä kolmesta miehestä kiitollisena jatkan isänpäivien viettoa haikeana, mutta sydän lämpöä ja rakkautta täynnä.
