Onpa ihanaa olla takaisin
Kun on ollut pitkään poissa arjen ympyröistä ja työstä, aika saa uudenlaisen mittasuhteen. Vaikka en kerennyt olla osana tätä työyhteisöä edes kokonaista vuotta, kun loukkasin käteni. Työkaverit ja te seurakuntalaiset otitte minut osaksi teitä heti alkujaan.
Takaisinpaluu herättääkin monenlaisia tunteita – suurta iloa, ennen kaikkea kiitollisuutta ja pientä jännitystäkin. Papin työ ei ole vain ammatti, vaan se on kutsumus ja ennen kaikkea suhteessa olemista: Jumalaan, työtovereihin ja teihin seurakuntalaisiin. Kun ne suhteet ovat olleet hetken etäämmällä, huomaa, miten kova ikävä ihmisen luo voi tulla.
Poissaolon aikana minulla on ollut aikaa pysähtyä ja kuunnella. Olen oppinut odottomaan. Elämä on usein opettelua, ja se vaatii meitä välillä nöyrtymään. Olen saanut kokea samanlaista avuttomuutta ja pysähtymistä, jota monet teistäkin varmasti käyvät läpi omassa elämässään sairauden tai surun, -ylipäätään elämän keskellä.
Tauko on muistuttanut myös siitä, mikä tässä työssä on kaikkein arvokkainta: kohtaamiset, joskus haavoittuvuuden jakaminen ja se turva, jonka saamme laskea itsemme ja toistemme varaan. Mutta juuri siinä heikkoudessa nousee esiin jotain suurempaa: Jumalan kantava voima ja lähimmäisten tuki. Se on muistuttanut minua siitä, että me seurakunnan työntekijät emme ole täällä siksi, että olemme vahvoja tai täydellisiä, vaan siksi, että olemme täällä töissä ihminen ihmisten rinnalla – oppimassa, kompuroimassa ja nousemassa uudelleen.
Pyydän teiltä hieman kärsivällisyyttä, sillä käytännön asioihin ja rutiineihin sisäänpääsy vie aina oman aikansa. Erityinen kiitos kuuluu teille, jotka olette muistaneet minua ajatuksin ja rukouksin – se tuki on kantanut.
Nyt on aika kääriä hihat, mutta ennen kaikkea on aika kohdata. Odotan innolla, että pääsen kuulemaan, mitä teille kuuluu, jakamaan arjen iloja ja suruja. Kuljetaan yhdessä eteenpäin, muistetaan pitää huolta toisistamme ja sallia itsellemme myös keskeneräisyys.
Siunausta loppusyksyyn. Nähdään!
