Syksyn hiljainen kutsu
Syksy on saapunut Nivalaan. Pellot ovat pääosin puidut, puiden lehdet saavat ruskan värejä ja iltojen hämärä muistuttaa kesän olevan takanapäin. Luonnossa näkyy valmistautuminen tulevaan talveen. Samalla syksy kutsuu myös ihmistä pysähtymään.
Kesän aikana elämä on usein täynnä tekemistä. Työt, juhlat, matkat ja erilaiset tapahtumat täyttävät kalenterit. Syksyn tullen tahti yleensä rauhoittuu. Moni huomaa katsovansa ympärilleen hieman tarkemmin ja pohtivansa, mitä kesästä jäi käteen ja mitä tuleva aika tuo tullessaan.
Luonto kiertää vuosikelloaan. Kaikella on aikansa. On kylvämisen aika, kasvun aika ja sadonkorjuun aika. Ihminen tekee parhaansa, mutta kaikkea ei voi hallita eikä suunnitella valmiiksi. Valmistaudumme talveen ja toisaalta myös ensi kesään vaikkapa istuttamalla kukkasipuleita odottamaan kevään lämpöä.
Moni meistä tuntee huolta maailman menosta, taloudesta, terveydestä tai läheisistään. Huolia ei tarvitse väheksyä, mutta niiden keskellä on hyvä muistaa, että elämässä on paljon sellaista, mistä voimme olla kiitollisia. Ystävän tervehdys, naapurin apu, turvallinen koti tai ruskan kaunistama maisema ovat asioita, jotka helposti jäävät kiireessä huomaamatta.
Kristinusko korostaa armon merkitystä, se ei ole kaukainen uskonnollinen käsite, vaan muistutus siitä, ettei ihmisen arvo perustu hänen onnistumisiinsa. Jokainen saa olla keskeneräinen. Jokainen tarvitsee joskus ymmärrystä, anteeksiantoa ja uuden alun mahdollisuutta.
Syksyn pimenevissä illoissa kynttilän valo tuntuu erityisen lämpimältä. Pieni valo ei poista pimeyttä kokonaan, mutta se riittää näyttämään tien eteenpäin. Samalla tavoin toivo kannattelee ihmistä vaikeinakin aikoina. Tulevaisuutta ei tarvitse nähdä kokonaan, riittää että seuraava askel löytyy.
Toivotan kaikille rauhallista syksyä. Pysähdytään hetkeksi, kiitetään saadusta ja luotetaan siihen, että elämä kantaa myös vuodenaikojen vaihtuessa. Arjen keskelläkin on lupa levähtää armon varassa.
”Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.”
(1. Piet. 5:7)
